Olen Henni Kaunela ja toimin B-/A-tyttöjen huoltajana ja naisten liigajoukkueen varustevastaavana. Tämän lisäksi yhdessä hoidamme tyttöjen vanhempien kanssa Kupittaan palloiluhallin kioskia. Kun sain tässä jokin aika sitten staffipassin, kirjoitin siihen sitä sun tätä, koska kaikelle työlleni ei edes löydy nimikettä ja kaikki ei siihen kerralla mahdu. Olen sellainen luottopakki – olen tai haluaisin olla sellainen henkilö, jolta voi pyytää apua minkä asian kanssa tahansa. Tärkein tehtäväni kuitenkin on olla äiti kahdelle salibandya TPS:ssä pelaavalle tyttärelleni.
Itse olen joskus pelannut pesäpalloa, joten sitä kautta joukkueurheilu on tuttua. Veljeni myös pelasi ja isäni valmensi jalkapalloa, joten olen kiertänyt niissä paljon mukana nuorena. Olen nähnyt siis sitä maailmaa ja meidän arkemme pyöri tuolloin paljon jalkapallon ympärillä. Meillä roikkui aina pelipaidat talon pihalla narulla ja nyt minulla roikkuu tyttöjen liivit meidän pyykkinarulla. Ympyrä sulkeutuu.
Pitää pitkään miettiä, tuleeko koskaan sellaista fiilistä, että onko pakko tulla näihin hommiin. Toki on keskiviikkojen kaltaisia raskaita päiviä, jolloin kaiken jälkeen ovat tiskit ja pyykit levällään. Tosiasia kuitenkin on, että ei minun treeneissä tarvitsisi aina olla paikalla, mutta haluan olla. Se ei juurikaan näy tyttöjen keskuudessa, että olen Olivian äiti. Itselleni onkin vaikeampaa erotella, milloin on äiti ja milloin joukkueen huoltaja. Koen, että huoltajana ollessani olen vähän heidän kaikkien äiti. Olen tainnut joskus jopa yhdelle tytölle laulaakin jotain lastenlaulua, kun kesken pelin tuli paniikkikohtaus. Toivon, että tytöt oikeasti kokevat, että olen helposti lähestyttävä, ja minun kanssani olisi helppoa työskennellä. Se, että on joku, joka kuuntelee tuon ikäisiä tyttöjä, on heille hyvin arvokasta.
”Hei mä voisin tehdä”
Ensin lähdin mukaan huoltajan hommiin, kun noin kahdeksan vuotta sitten vanhempi tyttäreni lähti mukaan TPS:n salibandykerhoon. Matkan varrella on tullut kaikenlaista muutakin tehtyä, sillä olen se, joka vanhempainpalaverissa nostaa käden ilmaan ”hei mä voisin tehdä”. Tämähän sopii minulle vallan mainiosti, sillä pukeudun aina muutenkin mustaan ja valkoiseen sekä mielelläni verkkareihin. Lisäksi teen muutoinkin töitä lasten ja nuorten parissa, sillä työskentelen koulussa, ja vielä näissäkin hommissa saan olla nuorten kanssa tekemisissä. Vahvin side minulla on B-/A-tyttöihin, sillä vanhempi tyttäreni pelaa siellä. Niistä tytöistä on tullut minulle todella tärkeitä.
Meidän perheessä se menee niin, että olen mukana vanhemman lapseni, Olivian, peleissä ja mieheni on nuoremman lapsemme, Avan, peleissä. Tämä sen vuoksi, että aika on rajallinen, eikä molemmat vanhemmat millään ehdi kumpiinkin, mutta on ihanaa, että voimme olla lapsiemme mukana peleissä läsnä. Olen aina sanonut, että tulen aina mukaan siihen asti, että tyttäreni sanoo, että älä tule. Vaikka tyttäreni täyttää pian 16, silti hän haluaa, että olen paikalla. Jos en ole muutamissa treeneissä mukana, hän usein pyytää, voisinko tulla mukaan katsomaan.
Mieheni valmentaa TPS:n D/E -tyttöjä. Kun hänen kanssa olemme kahdestaan, usein tulee mietittyä, olisiko jossakin peli, jota voisi mennä katsomaan. Kerran jätimme teatteriliput käyttämättä ja menimme katsomaan TPS:n naisten edarin peliä. Melkein koko arkemme pyörii salibandyn ympärillä, mutta kyllä me muutakin teemme perheessä. Sängyn vieressä olevassa Excel-taulukossa on töiden, pelien ja treenien lisäksi tilaa myös esimerkiksi pikkujouluille. Tämä kaikki ei kuitenkaan tule kestämään ikuisesti, joten haluan antaa nyt täyden panoksen tähän. Vaikka arki onkin kiireistä, se on juuri mun näköistä arkea. Jos tulisi tilanne, että lapseni eivät haluaisi enää pelata syystä tai toisesta niin seison heidän päätöstensä takana. Toki se olisi kova paikka minulle, mutta kenenkään ei pidä tehdä tai harrastaa jos se ei enää tunnu hyvältä. Tällä hetkellä kuitenkin kumpikin tyttäreni lähtee treeneihin ja peleihin täynnä intoa.
Meillä kotona eletään ja hengitetään salibandyä, mutta sen lisäksi minulla sattuu olemaan tällä hetkellä töissä työparina opettaja, joka valmentaa salibandyä TPS:ssä! Ja työkavereinakin on ollut TPS:n naisten liigavalmentajaa, naisten pakkia, miesten divarin pelaajaa, liiganaisten hyökkääjää, maajoukkuepelaajia jne. He kaikki ovat ihan parhaita työkavereinakin. Salibandy-ihmisiä on siis todistetusti kaikkialla mun elämässä!
Salibandyn ja TPS:n kautta sydänystäviä
Tässä matkan varrella etenkin nuorista on tullut minulle tärkeitä. Tosiasia on se, että myös niistä aikuisista, joiden kanssa näitä matkoja on tullut taitettua, on tullut tärkeitä ystäviä, joiden kanssa vietetään vapaa-aikaa salibandyjuttujen ulkopuolellakin. Itse olen löytänyt salibandyn ja TPS:n kautta itselleni sydänystäviä, mutta myös omat lapset viettävät vapaa-aikanakin aikaa joukkuekavereidensa kanssa, ja ovat tätä kautta löytäneet itselleen todellisia ystäviä.
Naisten liigajoukkueen varustevastaavan homma sopii minulle todella hyvin, sillä sen pääpaino usein osuu kesälle. Koska olen koulussa töissä, minulla on kesäisin lomaa ja siten hyvin aikaa hoitaa heidän varusteensa kuntoon. Liiganaiset ovat ottaneet minut heti vastaan enemmän kuin hyvin. Ja he ovat kiitollisia ihan pienistäkin asioista, joita heidän eteensä tehdään. Huikeita tyyppejä kaikki. Sitten kun kaikilla naisilla on varusteet ja vaatteet päällä, panostan aikani tyttöihin. Aina kun aikaa riittää, pyrin myös katsomaan naisten pelejä paikan päällä. Naisten ja miesten vierasottelut tulee usein katsottua ruudusta, ja koska hoidamme kioskia Kupittaalla, miesten kotiottelut tulee seurattua sieltä. Aina kun soi Hunajata, voi sitten kioskissa laskea, kuinka monta maalia tuli.
Huoltajana pyrin auttamaan tyttöjä mahdollisimman paljon. Otteluissa yksi tärkeimmistä tehtävistä on täyttää juomapulloja. Tytöt heittelevät niitä usein vaihtopenkin toisesta päästä, ja kiinniottamisessa auttaa se, että olen tosiaan pelannut nuorena pesäpalloa. Tietenkin pitää myös antaa ensiapua äkillisiin vammoihin, fyysisiin ja henkisiin. Kaikki huoltajan jutut ei ole kuitenkaan kovin konkreettisia, vaan tärkeää on enemmän se, että olen mukana. Se, että tytöillä on joku paikalla, kun usein valmentajat ovat miehiä tai on vaikeaa muuten puhua valmentajalle. Minulle voi olla helpompaa jutella, sillä en ole vastuussa heidän pelillisestä kehityksestään. Ja olen nainen. Jos lähdemme pelireissuun niin aikaisin, ettei saada ruokaa täältä mistään mukaan, kokkailemme yhdessä joukkueenjohtajamme kanssa mukaan usein meidän luottokanasalaattia. Tämä kyseinen kanasalaatti on nuorten keskuudessa niin suosittua, että vanhemmat ovat kyselleet ohjettakin salaattiin, jossa on niin taivaallinen kastike.
Kahdeksaan vuoteen mahtuu paljon kaikkea ja yksittäisiä muistoja on vaikeaa valita. Minun roolini on muotoutunut siihen, että tytöt tietävät, että voi tulla halaamaan, ja minulle voi tulla juttelemaan mistä vain. Tytöt rakastavat bussimatkoja ja pelireissuja. Onhan se välillä raskasta, kun tullaan reissusta aamuyöstä ja mennään aamuksi töihin ja kouluun. Bussissakin tulee istuttua todella pitkiä matkoja, välillä jopa yli 1600 kilometriä. Matkoilla ehtii juttelemaan kaikkien kanssa kaikesta mahdollisesta salibandyyn liittymättömästäkin. Matkalla ehtii koluta kaikki poikaystäväjutut ja koulujutut läpi, mutta kerron myös heille omasta nuoruudestani ja itsestänikin paljon asioita. Ajattelen, että jos kerron itsestäni niin ehkä hekin kertovat itsestään enemmän. Bussimatkoilla usein lauletaan niin Robinin biisejä kuin muitakin suomalaisia hittejä ja nämä tytöt kuuntelevat samoja biisejä, joita itse olen kuunnellut jo 90-luvulla! Joskus on pakko etupenkistä huutaa, että laittakaa ääntä ja laulaa mukana täysillä! Meillä on myös sellainen kimppakyytiryhmä. Kun on auto täynnä tyttöjä, sitä onkin kutsuttu terapiataksiksi. Autossa voi olla neljäkin tyttöä, ja se on ollut paikka, jossa on matkalla voinut puhua kaikkea mahdollista. On saanut luottamuksellisesti jutella, mikä harmittaa ja missä on itse onnistunut. Lisäksi tietenkin juttelemme tosi-tv -sarjoista.
”Mulla on aina ollut mustavalkoinen sydän ja sellaisena se tulee pysymään”
Jos tytöiltä kysyisi, että millainen olen, he varmasti sanoisivat, että Henni halaa ja sitten Henni huutaa. Huudan siis aina, kun olen katsomossa. Voisihan sitä huutamista kai myös kannustamiseksi kutsua, mutta esimerkiksi omat lapseni sanovat, että silloin kun minä olen katsomossa, sieltä ei kuulu kenenkään muun ääni kuin minun. Sain kerran palkinnon joukkueelta, jonka nimi on Kiinni se -palkinto, sillä minulla on ollut tapana huutaa katsomosta ”kiinni se!”. Yksi tyttö kerran sanoikin, että hänelle tulee sellainen olo, että kun huudan ”kiinni se!” niin hän saa siitä lisätsemppiä pallon riistämiseen. Hän sanoi, että on se hyvä, että huudan.
Olen nauraja, mutta vastapainona myös itkijä, ja olemmekin paljon yhdessä itkeneet ja nauraneet. Minulla on aina sanoja kaikkiin paikkoihin, mutta siinä kohdassa, kun olemme hävinneet SM-karsintapaikan niukasti ja kentältä tulee tyttö, joka halaa; mitä siinä kohtaa sitten sanotaan. Ehkä se riittää, että vain olen siinä. Toki jos vastaava ottelu voitetaan, niin sitten riemu onkin ihan huimaa ja juhlitaan yhdessä. Kerran Mynämäellä jännitin niin paljon, että oli pakko mennä kesken pelin hetkeksi ovesta ulos, ja jäin lukkojen taakse!
Se fiilis on mieletön, mikä minulla on täällä hallilla, kun kävelee käytävällä ja kaikki tervehtii. Tämä on kuin yksi iso perhe. On vaikeaa miettiä hypoteettisesti, mutta en varmasti jättäisi salibandya enää ikinä pois elämästäni, vaikka sen rooli pienentyisikin jossain kohtaa. Jotain haluan aina tehdä. Minulle tyttösalibandyn kehittäminen on tärkeää, ja tulevaisuudessa haluaisin mahdollisesti antaa siihenkin itsestäni jotain. Tämä on ottanut paljon aikaa, mutta tämä on myös antanut ihan hirmuisen paljon. Haluaisin kiittää kaikkia niitä valmentajia ja toimihenkilöitä joiden kanssa on saanut toimia ja jotka ovat olleet lasteni tukena. Sekä kaikkia niitä, joiden kanssa on ollut hallin käytävillä, toimistolla, katsomoissa, pelimatkoilla ja Leaf Areenan terassilla – hienoja, unohtumattomia kohtaamisia. Aika kiitollinen heistä jokaisesta. Mulla on aina ollut mustavalkoinen sydän. Ja sellaisena se tulee aina pysymään. Hunajata mulle ja hunajata sulle!
Henni Kaunela