Omin sanoin – Juuso Alin

Mulla oli aika urheilullinen lapsuus Hirvensalossa. Oltiin lähes joka päivä pihalla pelaamassa jotain palloa. Tepsissä olen ollut pienestä pitäen, sillä pelasin seurassa myös jääkiekkoa ja jalkapalloa. Salibandy tuli mukaan, kun taisin olla kolmannella luokalla.

En rehellisesti muista ihan tarkkaan miten se meni, mutta olin ensin vuoden TPS:n harrastesählyssä, tai jossain kerhotoiminnassa. Salibandyjoukkueeseen liityin tuosta hieman myöhemmin. Kuulin, että Hirvensaloon perustetaan meidän ikäluokan joukkue, johon liityin. Siihen tuli mukaan koulukavereita ja alueen muita. Tuossa oli mukana myös nykyinen joukkekaverini Ville Hirvisuo, sekä ex-tepsiläisistä Joonas Marjamäki. 

Siihen aikaan ykköslajejani olivat jääkiekko, jota pelasin TPS:ssä ja nappulaliigafutis. Ehkä näistä vielä jääkiekko oli se ykkösjuttu, koska pelejä tuli katsottua telkkarista. Kävin salibandytreeneissä vähän miten ehdin ja aika usein oli päiviä, jolloin ensin oli salibandypelit ja sen perään jääkiekkopeli. Tai toisinpäin. Kävin salibandyssa aina kun pääsin. Jossain vaiheessa isoveli tuli mukaan Hirvensalon valmennukseen pitämään hieman kuria, mikä oli hyvä juttu. Heti alusta asti tykkäsin kuitenkin salibandysta melkein eniten. Aina oli hauska mennä sählypeleihin – tai treeneihin. Joskus jalkapallo ja jääkiekko ärsytti, mutta salibandy ei. Hirvensalossa tuli pelattua aina kun ehti myös vuotta vanhempien mukana

Pelasin Hirvensalossa varsin pitkään. Ville Hirvisuo oli siirtynyt pari vuotta aikaisemmin jo Tepsiin ja houkutteli minua sinne. Kahdeksannella luokalla lopetin jalkapallon ja yhdeksännellä jääkiekon. Salibandy jäi ja yhdeksännellä luokalla siirryin pelaamaan Tepsiin. Hain TPS Akatemiaan tryoutien kautta. Taisi olla Kalle Hirvisuo, joka minut sinne ilmoitti, koska en ollut ihan varma miten homma toimii. Olin siihen asti pelannut puolustajana ja hyökkääjänä, mutta Kalle ilmoitti minut pakiksi. Voi siis kenties sanoa, että hän määritti lopulta pelipaikkani. Siitä lähtien salibandy on ollut ykköslajini.

Nykyisen pelinumeronikin taustalla on enemmän sattuma. Taisin olla pois treeneistä, kun näitä päätettiin ja Perttu Kytöhonka soitteli minulle asian tiimoilta. Olisin halunnut pelata numerolla 22, jolla kuitenkin pelasi tuolloin joukkueen kapteeni Jere Jokinen. Lopulta Perttu ratkaisi tilanteen kääntämällä ikään kuin numeron ylösalaisin, josta saakka olen pelannut numerolla 55.

Pelasin juniorivuosinani B- ja A-junioreissa, sekä miesten kakkosjoukkueessa. Kultaa emme voittaneet, mutta olisiko noista vuosista jokunen hopea- ja pronssimitali jäänyt kaulaan. Taisin olla vähän ennen kuin täytin 18-vuotta, kun nousin edustusjoukkueeseen. Muistan, kun olin koulussa ja Perttu Kytöhonka soitti minulle kysyäkseen illan M-Teamia vastaan pelattavaan otteluun. Menin sinne melko löysin rantein, koska tiesin istuvani ottelun penkillä. Taisi olla toisessa erässä, kun jo pari maalia tehnyt Joonas Kosminen (Koskinen) väänsi nilkkansa, tai jotain sellaista. Taisin tuossa pelissä pelata Lauri Stenforsin kanssa. Peli meni hyvin ja se taisi vieläpä olla joku Urheilukanava TV- ottelu. Sain lähteä seuraavana päivänä Lappeenrantaan NST:tä vastaan. Siitä saakka olen ollut miesten mukana. Sikäli ei hirveästi tullut junioripelejä seurassa, vaikka pelasinkin siinä myös A-junnujen otteluita.

Ensimmäinen maali taisi tulla toisella kaudella. Sekin taisi olla M-teamia vastaan. En ole ihan varma teinkö tuossa pelissä kaksi maalia. Ensimmäisestä maalista on sellainen muistikuva, että joku heitti pallon maalille, jonne minä ja iso mies Simo Kettunen juostiin. Onnistuin osumaan tuohon palloon ensin. Joku sellainen se taisi olla. En hirveän hyvin muista sitä.

Hienoja muistoja noilta ajoilta on A-junioripelit ja ensimmäiset kerrat, kun mukana oli faniryhmä. Pelattiin sillon pudotuspelejä, kun miehillä ei mennyt niin hyvin. Tapanilan Erää vastaan käytiin kuumia kamppailuita, joita käännettiin lopussa. Miehistä muistan ne seitsemänteen peliin venyneet playoffit. Oli mahdollisuus hoitaa homma kotona, mutta hävittiin jatkoajalla. Marli Areenalla oli silloin mieletön tunnelma ja salibandyn pelaaminen oli todella mukavaa.

Ja tietenkin viime kevät oli ikimuistoinen. Ensimmäinen mitali miehissä ja pelit Turussa olivat erityisen hienoja. Ei paljoa tarvinnut miettiä, kun meni kentälle. Ne olivat uran kohokohtia ehdottomasti.

Sveitsin siirron takana oli se, että olin miettinyt lähtöä hetkeksi pois, jotta näkisin muutakin kuin Turkua. Vaihto-oppilaaksi lähtö ei salibandyn kannalta ollut ihan paras vaihtoehto, joten sitä kautta päädyin Kloteniin, Sveitsiin. Lähtökohtaisestikin olin suunnitellut tämän vuoden mittaiseksi kokemukseksi. Sain mukaan vielä hyvän kaverini Miikka Sokan kämppikseksi, joka helpotti monta juttua. Peli oli aika erilaista ja joukkueen kanssa oli haastavaa, mutta hyvä elämänkokemus ja positiivinen setti kaikin puolin.

Opiskelen rakennusinsinööriksi. Opintoja on vielä vuosi jäljellä. Olen myös osa-aikaisesti töissä. Aika paljon on tekemistä, mutta jos siltä tuntuu, voin myös vähentää töistä. Kouluakin voi hieman sopia. Siltä osin olen pärjännyt hyvin, vaikka kiirettä pitääkin. Salibandy maistuu silti edelleen. Niin kauan olen pelannut tätä ja muita joukkuelajeja, että on vaikea kuvitella sitä kun ei enää pelaisi. Ei olisi pukukoppijuttuja ja harjoituksia. Silloin voisi olla aika tyhjä olo.

Luonnehtisin itseäni peruspelaajaksi, niin kentällä, kuin kopissakin. En välttämättä ole eniten äänessä, koska Tino Salminen vie kaiken ajan. Tietenkin sitä lähtee mukaan Tinon levottomiin juttuihin ja hieman kiusaamaan Pastori (Ville) Lainetta. Pitkään olen pelannut monen pelaajan kanssa, joten tuttuja tyyppejä monen vuoden takaa.

Pelaajana tavoitteeni ovat hyvin linjassa joukkueen tavoitteiden kanssa. Pelaajana sitä haluaisi tietenkin olla koko ajan parempi ja olla isompi vastuunkantaja. Joskus vahvana tavoitteena oli maajoukkue, ja tietenkin lähtisin siihen mukaan, mikäli sellainen tulisi eteen. Mutta ei sitä enää ole niin miettinyt tavoitteen kautta.

Selkeä ykkösjuttu olisi silti voittaa mestaruus tämän joukkueen kanssa. Turussa.

– Juuso Alin #55