Aloitin salibandyn 6-vuotiaana. Pelattiin paljon pihalla ja kaikenlainen pelaaminen yleensäkin kiinnosti jo pienestä asti. Yksi hyvä kaveri eskarista kertoi isä-poikasalibandysta. Mentiin sinne isän kanssa ja myöhemmin myös pikkuveli Olli tuli mukaan pelaamaan. Vähän tämän jälkeen perustettiin sen ikäluokan joukkue. Tuohon aikaan seuran nimi oli vielä VG-62. Ehkä vuoden jälkeen seura muutti nimensä SB Naantaliksi, jossa pelasin C-junioreihin asti. Emme pelanneet mitään valtakunnallisia sarjoja, vaan tahkottiin lähialueen joukkueita vastaan. Ensimmäiset SM-tason pelit sain vyölleni, kun SB Naantali ja FBC Turku tekivät SBC- nimisen yhdistelmäjoukkueen. Tuon jengin kanssa päästiin B-junioreiden SM-sarjaan.
Siirryin Tepsiin, kun Aki Vilander valmensi A-junioreita. Hän pyysi minut tryouteille, joiden kautta sain paikan joukkueesta. Taisin pelata siinä kaksi kautta, jonka jälkeen pääsin miesten joukkueen mukaan. Aki oli tuolloin noussut edustuksen päävalmentajaksi. Tepsissä oli tuohon aikaan ollut melkoinen tyhjennysmyynti ja nousin varsin nopeasti pelaavaan kokoonpanoon. En pelannut enää montaa junnupeliä sen jälkeen.
Ensimmäinen liigakauteni oli ensimmäisen stintin paras. Ainakin tehojen puolesta. Joukkueenkin kanssa meni ihan ok, oltiin yhdeksänsiä. Sen jälkeiset kaudet olivat vaihtelevia. Runkosarjassa pelasin ehkä puolet otteluista, mutta keväisin roolin joukkueessa kasvoi. Niin on ollut monena keväänä. Toisella kaudellani pelasimme niitä muistorikkaita Playout-otteluita. Itselleni niissä peleissä oli omanlaisensa hopeareunus. Olin tuohon aikaan armeijassa Urheilujoukoissa. Koska Playoutit kestivät varmaan liigafinaaleita kauemmin, urheiluvapaani rullasivat kivasti. Se oli muutenkin iso vuosi, koska samana keväänä pääsin sisään opiskelemaan lääketiedettä. Seuraavana keväänä pelasimmekin toisen muistorikkaan sarjan, puolivälierät Happeeta vastaan. Meillä oli siinä hieno kolmoskenttä, jossa pelasin Toni Läntisen ja Artis Raitumsin kanssa. Se oli melkoista porilaista kulmapeliä.
Siirryin kaudeksi 2017-18 takaisin SB Naantaliin. Opintojeni parissa alkoi kliininen jakso ja ajattelin opintojen ja huipputason salibandyn yhdistämisen olevan hankalaa. Samalla takana oli sellainen peruskausi, joka ei jättänyt tiettyä kovinkaan suurta poltetta jatkaa. Taidettiin silloin hävitä puolivälierissä Happeelle otteluvoitoin 4-0 ja siitä ei jäänyt oikein mitään käteen. Jälkikäteen ajateltuna pätkä Naantalissa oli urani kannalta tärkeä. Olin Tepsissä tottunut pelaamaan pallottoman pelin ja maalineston kautta. Muutenkin kolmoskentän rooli on omanlaisensa, sillä ketju elää varsin paljon ja siten on haastavaa rakentaa vahvaa viisikon yhteistyötä.
Tietenkin kakkosdivari on tasoltaan heikompi, mutta sain siellä ison roolin hyökkäyspäässä. Sain myös pelata ylivoimalla. Sain sitä kautta omaan pelaamiseni hieman uusia elementtejä. Olin Naantaliin siirtyessäni jättänyt takaraivooni mahdollisuuden palata Tepsiin. Jo tuon kauden marraskuussa sen aikainen päävalmentaja Jukka Ruotsalainen kysyi minulta halukkuutta tulla takaisin Palloseuraan. Tovin mietinnän ja keskusteluiden jälkeen palasin tuttuun paitaan joulun alla. Naantalista saatu itseluottamus kantoi myös tuon loppukauden ajan ja pelit kulkivat hyvin. Viime kaudelle joukkueemme vahvistui merkittävästi, kun Miko Kailiala ja Mikko Hautaniemi palasivat seuraan. Se toi omaa pelipaikkaa ajatellen lisäkilpailua, joka pakotti myös itsenikin olemaan hyvä, mikäli haluaisin pelata.
Viime kausi noudatti sikäli jo tutuksi muodostunutta kaavaa. Runkosarjassa pelasin ehkä puolet peleistä. Jo ihan siksikin, että joukkueen pelaajamäärä oli varsin suuri. Keväällä sen sijaan sain asemoitua itseni pelaavaan kokoonpanoon isommassa roolissa ja löysinkin hyvän vireen. Peli Nikolas Laaksosen ja Juho Sorrin kanssa sujui hyvin ja siinä tuli tehtyä pisteitäkin.
Juuri nyt on käynnissä henkilökohtainen kaikkien aikojen runkosarja. Tosin vasta puolet on pelattu, joten lopputulos runkosarjan päätteeksi sen sitten lopulta määrittää. Ollaan ketjuna saatu hyvin kehitettyä myös pallollista peliä, joka näkyy myös tehoina. Olemme aina osanneet puolustaa. Itse asiassa juuri juttelimme Ville Hirvisuon ja Joonas Koskisen kanssa siitä, miten meidän ketju olisi voinut jonain aiempina kausina olla periaatteessa jopa ykköskenttä. Se myös kertoo, kuinka paljon seura on mennyt eteenpäin. Nyt myös pelataan eri sijoista. Ei siis olla kolmoskenttänä samanlainen lihamylly, mitä Raitumsin ja Läntisen kanssa.
Henkilökohtaisesti pelaamisessa on kehittynyt pelin havainnointi ja tilanteiden tunnistaminen. Sitä ymmärtää paremmin mitä eri tilanteissa kulloinkin tulee tehdä. Milloin lähteä painamaan ylöspäin, milloin taas rauhoittaa peliä ja pelata alaspäin. Sitä on oppinut tunnistamaan ns. prosentit, mitä tilanne tarjoaa. Totta kai siinä on myös kokemuksenkin tuomaa näkemystä.
Kausi on itselle ollut sitä kautta erilainen, että Olli ei ole samassa pukukopissa. Toisaalta hänen puuttumisensa ei niinkään näy salibandyn kautta katsottuna, vaan enemmänkin kentän ulkopuolisessa elämässä. Olli on pyörinyt aina mukana ja olemme tottuneet tekemään asioita kimpassa. Salibandyn kautta meille on muodostunut samat päivät ja viikonloput vapaaksi. Sen on huomannut syksyn aikana, että se pitkäaikainen tutkapari on puuttunut. Mutta kyllä tästäkin selvitään.
Koulun myötä minulla on ikään kuin kaksi varsin erilaista lukujärjestystä, jotka pitää handlata. Onneksi tulevat tapahtumat ovat hyvin tiedossa etukäteen ja sitä kautta aikatauluja voi järjestellä. Opintojeni puolesta voisin jo tehdä alani töitä, mutta olen tehnyt sen valinnan, että juuri nyt salibandy on ykkösjuttu. Tämä on myös sitä klassista hyvää vastapainoja. Treeneissä en mieti kouluasioita ollenkaan. Koulussa taas ei ole oikein varaa uhrata kauheasti ajatuksia huonosti menneisiin peleihin tai treeneihin.
Opintojen kautta tässä mennään kuitenkin kausi kerrallaan. Yritän nauttia ja arvostaa kaikkia hetkiä, joita lajin parissa saa. Kun se aikanaan Naantalin paluun kohdalla hetkeksi loppui, sitä huomasi kuinka paljon sitä kaipaa. Nyt osaan arvostaa kuinka hyvin asiat ovat, ja kuinka hyvin täällä tehdään asiat. Yritän ottaa jokaisesta hetkestä kaiken irti. Vapaa-aikaa tietenkin jää vähemmän, mutta toisaalta tämä on juuri sellaista, jota tykkään tehdä. Urheilu ja liikunta on itselle iso osa elämää ja se myös toimii minulle rentouttajana.
Viime keväästä jäi paljon nälkää. Tietenkin se oli omalla tavallaan upea kokemus. Ensimmäinen mitali miesten liigajoukkueelle, hyvä tunnelma kaikkialla missä pelattiin, omat fanit ja tämä uusi halli. Ehkä niitä osaa enemmän arvostaa vanhempana, sillä nyt se oli vielä pettymys. Olen todella kilpailullinen ihminen ja vain voitolla on merkitystä. Moni sanoi viime keväänä, kuinka tuo oli meidän paras mahdollinen saavutus. Olen itse eri mieltä, koska emme olleet parhaita. Meidän pelaajien pitää uskoa siihen, että voimme voittaa. Jos me emme usko, ei kukaan muukaan usko. Olen vakuuttunut, että voimme kirkastaa mitalin kullaksi.
Oman uran varrella niin tämä seura, kuin liigakin on muuttunut paljon. Asiat hoidetaan niin paljon ammattimaisemmin. Pelaajat ovat urheilullisempia ja kärkiorganisaatiot ovat niin kovia. Tasoeroista on puhuttu paljon. Mielestäni siinä pitääkin olla eroa tekeekö asiat hyvin, vai tehdäänkö asioita tekemisen vuoksi. On muiden tehtävä yltää samalle tasolle. Jos ei, silloin kuuluukin olla tasoeroa. Se on luonnollista urheilussa. Totta kai sitä pelaa itsekin aina mielummin tiukkoja pelejä, mutta jos pääsarjatasolla pystyy voittamaan selkeästi jonkun, se ei ole aina toisen huonoutta. Se voi myös olla paremman hyvyyttä.
Nyt on meistä itsestä kiinni osoittaa, että me voimme olla hyviä, parhaita.
Ville Laine #77
Lue myös TPS kohtaa lauantaina Nokian KrP:n