Se oli Mosahallilla joskus loppuvuodesta 2010. Sen aikainen miesten päävalmentaja Perttu Kytöhonka otti minut mukaan kokoonpanoon Tapanilan Erää vastaan. Tarkoitus oli varmaan olla vain mukana, joka sekin oli 17-vuotiaalle iso juttu. Kuitenkin aika aikaisessa vaiheessa peliä minut laitettiin kentälle. Debyytti tuli hieman varkain, joka oli varmaan hyvä juttu. Ei oikein ehtinyt jännittämään ensimmäisiä vaihtoja lukuun ottamatta. Sitä vain meni kentälle ja pelasi. Niin hyvin, kuin silloin osasi.
Ihan ensimmäiset muistot salibandysta sijoittuvat Hirvensaloon ja Wäinö Aaltosen koulun maineikkaaseen Paavo – halliin. Olen kasvanut ja käynyt koulua Hirvensalossa ja sen aikaisen nappulaliigajoukkueen kautta päädyin Hirvensalon Heiton harjoituksiin. Olin tuolloin 11-vuotias ja laji koukutti heti mukaansa.
Jääkiekko oli minulle pitkään ykköslaji. Pelasin sitä 15-vuotaaksi asti, yhtä kautta lukuun ottamatta aina TPS:ssä. Ajan mittaan salibandyn rooli kasvoi suuremmaksi ja lopulta siitä muodostui se laji, jota haluan pelata. Ehkä siirtymästä teki helpompaa myös se, että joukkueemme oli varsin hyvä ja että sain pelata vuotta vanhempien joukkueessa. Tuosta porukasta muuten salibandyarkea jakaa kanssani edelleen Juuso Alin.
Pallopelit ovat olleet aina mieluisia ja olen ollut niissä aina melko lahjakas. Tämä näkyi myös melko aikaisessa vaiheessa salibandyssa. Lahjakkuus ja sen tiedostaminen, että osaa pelata, tekee myös joukkueessa toimimisesta helpompaa ja keveämpää. Hyvä itseluottamus tuo itsevarmuutta omaan asemaan. Samalla se auttaa myös olemaan avoin ja eloisa joukkuekaveri.
Hirvensalosta siirryin vuonna 2007 Tepsin c-junioreihin. Se oli todella hyvä joukkue ja menestyttiin hyvin. Hiljalleen tie vei lähemmäksi miesten liigajoukkuetta ja tuota Mosahallin debyyttiä. Ensimmäisellä kaudella pelasin muistaakseni noin kuusi peliä. Toinen kausi miehissä toi jo enemmän peliaikaa, joka tietenkin nosti myös odotuksia.
Jatko ei kuitenkaan mennyt ihan suunnitellusti. Kolmannella kaudella pelasin vähemmän. Tilanne ei silloin ollut helppo. Aiemmilla kausilla oli annettu se pieni porkkana, joka tietenkin oli kasvattanut pelihaluja. Harjoittelin paljon, mutta vähäisen peliajan myötä en oikein saanut pelituntumaa. Tilanne harmitti ja lopulta pyysinkin päästä pelaamaan A-junioreiden pelejä. Miesten kanssa harjoittelu oli edelleen mielekästä, mutta tietenkin nuoren mieli paloi päästä pelaamaan, ratkomaan pelejä.
Tuon kauden jälkeen olin kuitenkin vakituisesti liigajoukkueen kokoonpanossa. Siihen on luonnollisesti mahtunut monenlaisia tunteita, ääripäitä. Seitsemän ottelun sarja Happeeta vastaan nousee yhdeksi kohokohdaksi. Kellarikerrokseen manattu joukkueemme yllätti ensin runkosarjassa ja sen jälkeen pudotuspeleissä. Se sarja oli meille katkolla kotona, muttei pystytty hoitamaan. Seuran ensimmäiset mitalipelit olivat tuolloin niin lähellä.
Ja sitten on tuota kautta edeltävä kevät. Urani pisin kevät. Ensin putoamiskarsintasarja Nokiaa vastaan, joka hävittiin voitoin 2-1. Seuraava vaihe toi vastaan Josban, jolla oli sarjassa kotietu. Joensuun ottelu voitettiin ja tunnelma sarjapaikan varmistamisesta kotiyleisön edessä oli toiveikas. Se hävittiin rankkareilla. Bussimatka ratkaisevaan otteluun Joensuuhun oli pitkä. Siinä ehti miettimään kaikenlaista. Oli huoli seurasta ja sen liigapaikan säilyttämisestä. Eikä sitä henkilökohtaisesti halunnut olla historian kirjoissa osana joukkuetta, joka onnistui pudottamaan rakkaan seuran. Se ottelu kuitenkin päättyi meille hyvin. Tuosta ratkaisuottelusta muistan, kuinka kokeneet Miikka Läntinen ja Jere Jokinen nousivat tärkeimmällä hetkellä esiin. Lopulta ylipitkän kevään viimeisessä vaiheessa kohtasimme Welhot. Sen kohdalla pitää nostaa esiin Pyry Luukkonen ja hänen 170 minuuttia kestänyt Welhojen nollaus.
Maalikooste Josba-TPS 3. ja ratkaiseva Playout -ottelu
Niistä playouteista puhuttiin tuolloin paljon. Nyt vuosien jälkeen sitä kevättä osaa katsoa myös toisesta perspektiivistä. Se oli lopulta myös erittäin yhdistävä tekijä, Koettiin yhdessä jotain isoa ja ravistelevaa. Se loi merkityksiä, jotka ovat sen jälkeen näkyneet joukkueen ja seuran tekemisessä. Tiedetään mitä ei koskaan enää haluta kokea. Se on ollut isossa roolissa muovaamaan sitä, mitä tämä TPS on nykyisin.
Viimeiset kaksi kautta vietin Ruotsissa. Hyvät puitteet, ruotsalainen seurakulttuuri ja pelin kova taso olivat hieno kokemus. Koska käyn ruotsinkielistä koulua, oli Ruotsi jo sitäkin kautta paikka, jossa halusin pelata. Kävin keskusteluja erään seuran kanssa vuoden 2016 lopulla, joka ei tuolloin vielä konkretisoitunut. Lopulta sain Visbyssä pelanneen Waltter Mahlbergin kautta kontaktin ja sitä kautta aina sopimuksen.
Viime kausi Visbyssä oli erikoinen. Meidät oli rankattu ihan sarjan kärkeen, mutta alkukautemme meni surkeasti. Siinä kohtaa koeteltiin monella tapaa peli-iloa. Niin henkilökohtaisesti, kuin joukkueen kesken. Silloin pelaamisen ja harjoittelemisen riemua piti kaivaa syvältä. Noihin aikoihin alkoi myös herätä ajatus paluusta Suomeen. Joukkueen kelkka kääntyi kuitenkin täysin, loppukaudesta emme juurikaan hävinneet ja nousimme aina Ruotsin liigaan. Pakko myöntää, että pelaaminen SSL:ssä kiehtoi ja se hieman vaikeutti päätöksentekoa tulevaisuuden suhteen.
Lopulta kokonaisuus painoi paluu Suomeen ja TPS:ään oli luonnollinen. Palloseuran edustaminen on Suomessa itselleni se ainoa vaihtoehto. Seura, johon nyt tulen, on hieman erilainen, kuin mistä lähdin. Nyt emme ole yllättäjiä tai kellariin rankattuja. Tähän ovat jääneet ne, jotka todella jakavat ne Tepsiläiset arvot. Ymmärrys siitä, mitä huippusuoritus vaatii. Näin yhtenäisessä joukkueessa on kunnia olla mukana.
Sitoutuminen ja yhdessä tekeminen on itselle tärkeää, koska salibandysta on muodostunut itselle elämäntapa. Itse peli on se koukuttava juttu ja tietenkin sosiaalinen aspekti painaa. Kun on hieman pidempi ajanjakso ilman salibandya, sitä huomaa kaipaavansa jotain. Tietenkin kauden jälkeen on aika huilata, mutta nopeasti mieli vetää takaisin kentälle. Se on hyvää vastapainoa muulle tekemiselle, kun voi harjoitusten ajan unohtaa kaiken muun. Antaa vain mennä.
Alkava kausi kiehtoo kovasti. Tunnelma on odottavainen. Katsoin Ruotsista loppupelejä pädiltä ja Turusta välittyvä tunne oli vahva. On todella iso halu olla mukana vastaavassa. Pelata isoimmasta palkinnosta oman kotiyleisön edessä, Suomen hienoimmassa hallissa.
Paluu kotiin, Suomen hienoimpaan kaupunkiin ja seuraan. Siitä saa suuren extralatauksen. Polte on kova. Onneksi kohta alkaa.
– Ville Hirvisuo #13