Oma kiinnostus sählyyn lähti pihapeleistä isoveljien ja kavereiden kanssa. Ne olivat kovia pelejä. Lisäksi isosisko pelasi SBS Maskussa ja minua raahattiin hallille aika paljon, koska äiti oli sen joukkueen huoltaja. Kyllä minä siitä tykkäsinkin, ei siinä mitään. Salibandy oli aina todella hauskaa ja pelasimme sitä pihalla ja kotona aina kun oli mahdollista. Liityin mukaan heti, kun Maskuun perustettiin oman ikäluokan joukkue. Pelasin siinä muistaakseni E-junioreihin saakka, ennen kuin siirryin Tepsiin.
Olen pääsääntöisesti aina pelannut oman ikäluokan mukana. Vanhempana C-juniorina pääsin hieman kokeilemaan B-junioreiden kanssa ja taas vanhempana B-juniorina pääsin haistelemaan A-junioreiden tunnelmaa. Olin kaudella 2016-17 enemmän A-junioreiden mukana, mutta tuolla kaudella minulle sattui paha loukkaantuminen, jonka myötä se kausi oli paketissa.
Meillä oli Hämeenlinnassa B-junioreiden peli joulukuussa 2016. Kyseessä oli ihan tavallinen haastotilanne, jossa lähdin hakemaan jotain tosi hienoa kikkaa. Se epäonnistui ja peli kääntyi toiseen päähän. Yritin tulla nopeasti omiin ja suunnanmuutoksessa polvi kääntyi aika lailla täysin ympäri. Minulle on tarjottu katsottavaksi siitä tilanteesta jotain videoklippiä Steelersin toimesta, mutta en ole koskaan halunnut tarttua tuohon tarjoukseen. Siinä ilmeisesti näkyy aika hyvin, miten polvi taittuu sivusuunnassa ulospäin. Siinä meni etu- ja takaristisiteet aika pitkälti kokonaan poikki. Lisäksi meni joku noista sivusiteistä, joka irtosi osittain reidestä. Tämän mukana irtosi myös luunpala, jonka vuoksi minulle tuli säären etuosaan hermovaurio. Koska minulle on tästä aiheutunut pysyvä hermovaurio ja sitä kautta aika heikot voimat nostaa jalkapöytää, käytän sellaista erityistä tukea. Tuen ”koukku” pitää jalkapöydän liikkeessä mukana. Ilman sitä se vähän läpsyy. Arjessa en sitä enää onneksi joudu käyttämään. Jalkapöytäni osittain halvaantui tuon loukkaantumisen mukana noin puoleksi vuodeksi. Sitä sai painettua alas ja vasemmalle, mutta pitkään aikaan en saanut sitä ylös ja oikealle. Minulle ilmoitettiin heti alussa, ettei tiedetä, miten se hermo paranee, mutta mikäli niin käy, se vie aikaa. Hermovaurio koitui suuremmaksi ongelmaksi, vaikka polvi olikin mennyt todella pahasti.
Tiina Laitala auttoi ihan minua valtavasti koko siinä kuntoutushommassa. Leikanneet lääkärit ymmärsivät haluni takaisin urheilun pariin ja antoivat paljon hyviä ohjeita, mutta Tiinalta sain vielä paremmin urheilijalle sopivia. Tiinan ohjeiden myötä uskalsin tehdä ja rasittaa jalkaa enemmän. Tämä nopeutti huomattavasti prosessia, enkä uskoisi olevani tässä tilanteessa ilman Tiinan arvokasta ja ammattitaitoista apua.
Pääsin lopulta palaamaan tositoimissa kaukaloon aika lailla vuoden päästä loukkaantumisesta, tammikuussa 2018. Treeneihin olin päässyt takaisin tuota edeltävänä lokakuuna. Tuo kausi meni kuitenkin täysin totutellessa. Mitään pelillisiä urotekoja ei tuossa kohtaa tullut tehtyä. Suurimpina haasteina siinä vaiheessa olivat hitaus ja erityisesti suunnanmuutokset. Joukkueena pärjäsimme kuitenkin hyvin, ja olimme erittäin lähellä finaalipaikkaa. Lopputuloksena oli kuitenkin harmillisesti neljäs sija.
Tuo kuntoutusvuosi oli todella haastava. Olen kuitenkin kiitollinen siitä, miten sain tukea joka suunnasta. Kotoa vanhemmilta ja sisaruksilta saatu apu oli sanoinkuvaamattoman arvokasta, ystäviä unohtamatta. TPS teki myös todella hienon työn kuntoutumiseni eteen. Ensimmäiset diagnoosit olivat aika synkkiä. Pitäisi ensin opetella enemmän tai vähemmän kävelemään uudestaan ja esimerkiksi juoksemisesta ei ollut takeita. Vaikka nämä ovat hyvin yksilöllisiä ja mitään ei voitu varmuudella sulkea pois, oli lähtöasetelma silti aika pelottava. Siinä piti vain pitää tuo yksilöllisyys mielessä ja miten kuntoutumisen eteen pitää kääntää kaikki mahdolliset kivet ja tehdä kuntoutumisen eteen paras mahdollinen.
Tuollaisen prosessin aikana tunnelma saattaa aika ajoin olla hieman alakuloinen. Oli toki paljon hyviäkin päiviä, mutta toisinaan piti vähän hakea tekohymyä. Mutta pystyin aika hyvin silti pysymään positiivisena suurimman osan ajasta, minkä koen olleen tosi tärkeää. Se oli vähän sellainen kaksi askelta eteen, yksi taakse. Mitään ei tapahtunut valtavan nopeasti, ja varsinkin alussa, ennen kuin sai kuntoutuksen kunnolla alkamaan, tuli takapakkeja. Ehkä isoimpana mainittakoon keuhkoveritulppa, joka kuulostaa pahemmalta kuin onneksi kohdallani oli. Se tuli leikkauksen jälkeen kipsissä olleen jalan liikkumattomuuden seurauksena, mutta löydettiin ajoissa ja saatiin verenohennuslääkekuurilla poistettua. Kun pääsi aloittamaan kuntoutuksen kipsin poiston jälkeen, alkoi homma helpottua merkittävästi. Pitkäjänteisen työn edetessä sitä huomasi pieniä kehitysaskeleita. Isoimpia ilonaiheita oli, kun aloin saada varpaita liikuteltua. En muista kuinka kauan siinä vaiheessa oli kulunut aikaa, mutta se antoi uskoa. Siihen asti se jalkapöytä oli ollut aika totaalisesti halvaantunut. Jotain siinä jalassa kuitenkin tapahtui. Se oli huipputunne ja toi varmuutta siitä, että täältä tullaan takaisin. Joka päivä oli aika samaa, mitä nyt vähän isommilla painoilla ja enemmällä rasituksella sai vietyä vähän eteenpäin.
Hermovauriota varten Tiina Laitala ehdotti sellaista ”sähköhoitoa”. Siinä laitettiin kaksi sellaista geelilätkää sen vaurioituneen hermon päälle. Näiden lätkien välillä kulki sähköä, joka stimuloi sitä lihasta, vähän niin kuin normaalisti toimiva hermo tekee. Idea oli siinä, että tätä kautta se lihas, jota se hermo aktivoi, ei surkastuisi liikaa. Muuten olisi ollut tuplatyö edessä. Tätä tehtiin Tiinan kanssa monta kertaa viikossa ja se tuntui selkeästi auttavan. Se oli vähän erikoinen hoitotapa, mutta se toimi.
Vaikka paluu kentille oli koko ajan tavoitteena, sitä tiesi sisimmässään sen olevan epävarmaa. Iso steppi oli saada kepit pois ja päästä uima-altaalla kuntouttamaan jalkaa ja harjoittelemaan juoksua ja huomasin, miten lihakset alkoivat kasvamaan. Kun sen sai siirrettyä kuivalle maalle ja pystyi hölkkäilemään, alkoi usko paluusta nousemaan. Samalla myös sain käyttööni tämän tuen, joka helpotti tekemistä ja juoksemista. Ilman tukea olisi pitänyt keskittyä vain siihen, ettei kompastu. Lopulta pääsin treeneihin alkulämmittelyihin ja joukkueen arkeen. Sitä kautta paluu alkoi näyttämään valoisalta.
Viime kausi oli iso parannus verrattuna siihen kevääseen, jolloin pääsin takaisin kentälle. Tämä kausi on taas ollut siihen verrattuna todella iso askel eteenpäin. Viime kaudella pystyin jo juoksemaan nopeammin, vaikka olin verrattain vielä hidas. Tälle kaudelle suurin kehityskohde olivat suunnanmuutokset, jotka ovat edelleenkin sellaisia, joihin minun tulee panostaa. Hermo alkaa olemaan ehkä noin 70 % normaalista. Toivon, että se ehkä tuosta paranisi. Toisaalta voi olla niin, että se jää tuohon kuntoon. Lääkärit ovat kyllä sanoneet, ettei annetun paranemisajan jälkeen tulisi oleellista parantumista. Saan ehkä tuon tuen joskus pois, mutta en ole varma onko se lopulta mahdollista. Se kuitenkin voisi olla seuraava harppaus eteenpäin.
Pystyn aika pitkälti harjoituksissa tekemään samaa, mitä muutkin. Ihan kaikkea en pysty tekemään. Rajoittavia tekijöitä ovat tuo hermovaurio ja ettei jalka mene oikein koukkuun. Esimerkiksi aitojen yli en oikein pysty hyppimään. Mutta polvi on todella vakaa ja sen leikanneet lääkärit tekivät todella hyvää työtä. Se ei ollut itsestään selvää, että polvesta tuli näin vakaa, sillä se olisi voinut jäädä paljon löysemmäksi ja sitä kautta aiheuttaa paljon ongelmia jatkossa. Välillä polvi kipuilee, mutta se menee itsestään pois. Sen eteen pitää kuitenkin pitää paremmin huolta lihashuollosta. Erittäin vähän joudun kuitenkaan muuttamaan harjoittelussani mitään.
Loukkaantumiseni kaudella kummallakin joukkueella (B- ja A- juniorit) meni todella kovaa. Etenkin mestaruuteen edenneen A-juniorijoukkueen seuraaminen läheltä oli todella mahtavaa ja opettavaista. Siinä näki mitä mestaruuden voittaminen vaatii ja mitä sen eteen pitää lopulta tehdä. Vaikka olen aina pitänyt pelikäsitystäni hyvänä, on loukkaantumisen jälkeen se noussut vielä suurempaan arvoon, koska jalat eivät liiku niin nopeasti, kuin ennen. Pakon sanelemanakin on pitänyt oppia tekemään ratkaisuja ja luopumaan pallosta.
Tällä hetkellä olen A-junioreiden kapteeni. Olen aika usein kuulunut joukkueeni kapteenistoon, joten tykkään ajatella olevani luonteeltani sellainen johtajatyyppi. Minun kohdallani se tarkoittaa enemmänkin sitä, että tykkään tehdä paljon töitä ja toimia sitä kautta esimerkkinä. Puheiden pitäminen ei ole välttämättä se ihan suosikkiosuuteni tässä roolissa, mutta on siitäkin vähän oppinut tykkäämään.
Tällä hetkellä opiskelen biotekniikkaa yliopistolla, jonka voin yhdistää pelaamisen kanssa erittäin hyvin. Pelaan sen takia, että se on niin hauskaa. Ja kilpatasolla pelaan siksi, että se kuuluu siihen. Peleillä pitää olla merkitystä. Lukion tein Kerttulin urheilulukiossa, joka oli suuri onni loukkaantumisen aikana. Sain aamutreeneistä kurssimerkintöjä kuntoutukseni aikana. Se on varmaan ainoa lukio Turun seudulla, jossa näin olisi onnistunut ja sain yhdistettyä koulunkäynnin tähän kaikkeen. Taas korostuu, miten monelta suunnalta tuli tsemppiä ja apuja. Itselle jäi lopulta varsin pieni rooli, että hoidan minulle annetut tehtävät mahdollisimman hyvin.
Liigadebyytin tekeminen oli todella hieno kokemus. Yleisön mieletön reaktio kentälle mennessäni lämmitti. Haluan kuitenkin ajatella myös niin, että se ei olisi tämän kauden kohokohta. Uskon, että keväällä saavutetaan vielä hienompia juttuja. Liigadebyytti kuitenkin osaltaan symboloi sitä, että loukkaantumiset ovat pikkuhiljaa jääneet taakse. Arvostan todella korkealle, miten yleisö reagoi ja miten seura on koko loukkaantumisen ajan ollut tukenani. Se oli hieno merkkipaalu. Liigadebyytissä tehty maali oli sellainen, joka onnistuu kerran sadasta. Mutta tottakai olen siitä iloinen.
Loukkaantumiseni jälkeen ajattelin, että minulle riittää, jos vielä joskus pääsee urheilemaan. Se oli siinä kohtaa suurin motivaattori. Toipumisen edistyessä tavoitteeksi muodostui päästä vielä pelaamaan SM-tasolla. Nälkä on kasvanut koko ajan syödessä ja voitontahto on tällä hetkellä kovinta ikinä. Tulevaisuutta ajattelen kuitenkin hetki kerrallaan. Esimerkiksi nyt en hirveästi ole ajatellut vielä ensi kautta. Haluan pitää sen mielessä, että vaikken pääsisi liigaan tai muualle, olen erittäin iloinen siitä, että yleensä pystyn vielä pelaamaan. Tällä hetkellä on sellainen ajatus, että hoidetaan ensisijaisesti tämä kausi kunnialla. Olemme A-junioreiden kanssa nyt hyvissä asemissa ja siinä on selkeä tavoite saavuttaa se kirkkain mitali. Tulevaisuuden ajattelun aika on kauden jälkeen.
Teemu Lintunen #87 A-juniorit / #43 liigajoukkue