Sählyä on tullut pelattua pikkupojasta asti. Asuttiin rivitalossa Luolavuoressa, jonka pihalla sai aikaan hyvät pelit. Minulla on kaksi isoveljeä (Topi ja Riku), jotka johdattelivat minut salibandyn ihmeelliseen maailmaan. He pistivät minut maaliin torjumaan lämäreitä saman tien, kun opin istumaan. Aloitinkin salibandyn Nummen kortteliliigassa veskarina. Tykkäsin kuitenkin pelata myös kentällä, joten muutaman vuoden jälkeen vaihdoin kenttäpelaajan rooliin. Olin aika hyvä pelaamaan, kun siirryin pari vuotta vanhempien joukkueesta oman ikäluokan mukaan. Sitä seurasi kuitenkin pudotus ja kun siirryttiin C-junioreihin, olin hieman jo tipahtanut joukosta. Ainakaan en ollut enää mikään huippupelaaja.
Nuorempana C-junnuna pudotuspeleissä HIFK:ta vastaan, ensimmäisen pelin jälkeen meidän kummatkin maalivahdit loukkaantuivat. Pelipäivänä valmentaja soitti ja kysyi, menisinkö maaliin toiseen puolivälierään. Menin ja voitettiin se peli reiluin lukemin. Välierissä vastassa taisi olla Classic. Sekin sarja voitettiin ja pelasin todella hyvin. Kun ei ollut muutamaan vuoteen ollut maalissa, ei kenelläkään ollut suurempia odotuksia. Finaalissa vastassa oli PakVi, jolla oli silloin -96 syntyneissä monta nykyistä liigapelaajaa. Se oli yksi karmeimmista tappioista urani aikana. Olin sarjan avausottelussa vielä maalissa. Johdettiin maalilla ehkä 10 sekuntia ennen loppua. Joku meidän pelaajamme purki maalille tulleen pallon pois, mutta se osui hallin kattoon. Tuosta tulleen vaparin jälkitilanteesta vastustaja sai roiskittua tasoituksen, kun pelikello näytti aikaa 59.59. Vastustajan voittomaali tuli heti jatkoajan alussa. Toisessa finaalissa en enää ollut maalissa. Hävittiin tuo sarja. Tässä C-juniorijoukkueessamme pelasi myös muun muassa viime vuoden kapteenimme Olli Laine, sekä muuan Mikko Rantanen.
Myös vielä B-junioreissa jouduin kertaalleen tolppien väliin. Meillä oli peli Oulussa ja mukana oli vain yksi veskari, Santtu Ylänen. Hän otti käytöskympin, kun peliä oli noin 5 minuuttia jäljellä. Olin pelannut koko pelin kentällä, mutta vaihdoin pikaisesti Santun kamat päälle ja menin luukulle. Se oli tiukka peli, jossa piti selvittää heti alkuun se alivoima. Taidettiin hävitä jatkoajalla.
Voi siis sanoa, että jos meillä jostain syystä kummatkin veskarit loukkaantuisivat kesken pelin, olisin varmasti se, joka hyppäisin maaliin.
Oma pelaajakehitys C-junioreista alkaen oli laskusuuntaista. Oli lähellä, etten olisi ensimmäisellä B-juniorikaudella mahtunut joukkueeseen. Juuri tuon kauden keväällä minulle tuli raistusmurtuma selkään. Kolmeen kuukauteen en saanut tehdä mitään. Maitotölkkiä painavampaa en saanut nostaa. Ehkä tauko teki hyvää, sillä kun pääsin takaisin askiin, jotenkin mystisesti peli alkoi taas sujumaan ja huomasin kehittyneeni paljon. Toinen B-junnukausi oli hyvä ja pääsin Jukka Ruotsalaisen valmentamaan A-juniorijoukkueeseen mukaan. Siitä asti pelasin pääsääntöisesti A-junioreissa, jonka pelejä pelasin neljä kautta.
Ensimmäisenä kahtena vuotena hävittiin puolivälierissä Classicille. Toiseksi viimeisellä kaudella tuli ratkaisevassa viidennessä finaalissa karvas tappio Erälle. Se kausi oli itselle henkilökohtaisesti vahvin kausi ja etenkin pudotuspeleissä pelasin todella hyvin. Silloin odotukseni liigaurasta heräsivät toden teolla. Viimeisellä A-juniorikaudella edustusjoukkueessa oli vahva pakisto ja pelasinkin armeijan ohella A-junioreissa. Siitä kaudesta tulikin ikimuistoinen, kun kausi päättyi mestaruusjuhliin täydessä Kerttulan liikuntahallissa suvereenin esityksemme jälkeen. Se oli kova juttu henkilökohtaisesti, koska kumpikin isoveli oli tahkonnut A-juniorit ilman mestaruutta. Sitä kautta pääsin hieman näyttämään heille.
Siitä lähtien oli selkeää, että tavoittelen ihan kunnolla liigauraa. Seuraavalla kaudella pelasinkin sitten jo suhteellisen paljon Salibandyliigassa. Tosin se kausi meni uuden oppimisessa, kun huomasin, että en enää pysty luomaan itse paikkoja samalla tavalla, mitä aiemmin A-junioreissa. Viime kausi oli jo itseltä parempi. Se kyllä harmitti, että joutui istumaan kevään pelit penkillä. Sitä halusi pelata. Suhtauduin kuitenkin tuohon rooliin niin, että sitä voi joko kusta tai olla kusematta omien muroihin. Koitin parhaani mukaan auttaa joukkuetta. Oli silti älyttömän siisti kokemus pelata finaaleita Turussa.
Tällä kaudella olen itsekin hieman yllättynyt siitä, miten hyvin olen pystynyt kehittymän ja parantamaan. Luulen, että iso syy kehitykselle on se, että olen laittanut arkeani kuntoon. Kesällä vietin aika monta lauantai-iltaa enemmän kotona, kuin jokilaivoilla. Nyt jäin kotiin, nukuin ja söin hyvin. Olen aina tiennyt tällaisten arkijuttujen merkityksen, että ne oikeasti auttavat. Siihen ei kuitenkaan aiemmin ole riittänyt selkärankaa. Tietenkin vieläkin on varaa parantaa.
Samalla olen löytänyt peliini hieman sitä samaa helppoutta, mitä oli esimerkiksi A-junioreissa. Vaikka tein junioreissakin tehoja, niin tähän saakka kertyneet pisteet ovat hieman tulleet yllätyksenä. Ominaisuudet eivät ole olleet tehoilussa. Olen mieltänyt itseni enemmän peruspakiksi.
Aiemmin sitä on ehkä yrittänyt pelata hieman varmemmin. Nyt on oppinut havainnoimaan peliä ja sitä kautta tekemään erilaisia ratkaisuja. Aikaisempien kausien kiire kentällä on vähentynyt. Ja näinhän sen pitääkin mennä, olisi huolestuttavaa, jos kehitystä ei tulisi.
Oma kehitys pelaajana on mennyt hieman sykleissä. Kehityksen jälkeen on seurannut aina pari kautta ilman suurempia kehitysaskeleita. Ennen en ole miesten maajoukkueesta edes unelmoinut, mutta jos tässä nyt treenaa ja tekee hommia hyvin, niin kai se joskus tulevaisuudessa voi olla mahdollista.
Isoin unelma on silti voittaa mestaruus Turussa. Palloseura on pitkälti se syy, miksi salibandya pelaan. Rakkaus seuraa kohtaan juontaa juurensa lapsuuteen, kun kävin pienenä isän kanssa katsomassa Seuran jalkapallopelejä. Olen pesunkestävä Tepsiläinen. Jos miettii, kuinka moni urheilija on oman lajinsa maailman huipulla saanut edustaa omaa seuraansa, niin ymmärtää kuinka kiitollisessa asemassa sitä itse on. On kunnia-asia saada pukea Tepsin paita päälle viikosta toiseen. Ei paljoa tarvitse herätellä itseään. Kun on itse pienenä saanut unohtumattomia kokemuksia katsomon puolella – niin salibandyssa, jalkapallossa kuin jääkiekossakin – on tärkeää, että pystyn antamaan samanlaisia kokemuksia nyt muille.
On myös hienoa, että meillä on joukkueessa paljon niitä, jotka ymmärtävät Palloseuran merkityksen. Antaa todella paljon lisäpotkua kaikkeen, kun tuntee olevansa osa itselle rakasta seuraa ihan konkreettisesti.
Tatu Kanervisto #4