Omin sanoin – Sami Saarinen

Omin sanoin – Sami Saarinen

Olin varmaan tokalla luokalla, kun aloitin salibandyn. Hämeenlinnaan perustettiin tuohon aikaan kolmen ikäluokan jengi. Samassa olivat 88-, 89-. ja 90- syntyneet. Tällainen perustettiin todennäköisesti siksi, ettei kaupungissa ollut kauheasti aikaisempaa kokemusta siitä, kuinka junnujoukkueita kootaan. Mukaan tuli tosi paljon pelaajia ja vuoden jälkeen ikäluokat eriytettiinkin omiksi joukkueikseen. Meidän joukkueeseen tuli valmentajaksi oma isä. Varmaan siksi, että halusin pelata ja ei oikein löytynyt muita. Hän valmensi meitä usean vuoden. 

C-junioreihin meille tuli siihen ihan valmentaja. Tai sellainen, joka ei ollut kenenkään isä. Ensimmäisenä  SM- kautena voitettiin kultaa RuRu:n kanssa. Voitimme finaalissa Tepsin, jossa oli silloin kovia jätkiä. Näistä yksi on nykyinen joukkuekaverini Mikko Hautaniemi.

Olisinkohan ollut B-juniori, kun aloin käymään miesten edustusjoukkueen harjoituksissa. Se meni jotenkin niin, että olin aina mukana sovitusti joitain viikkoja. Tosin ihan ensimmäinen kokemus on ajalta, kun olin vielä keväällä pelannut C-junioreissa. Trackers taisi tuolloin pelata divarissa ja meillä oli harjoituspeli Classicia vastaan. Olin aivan nappula, kun astuin edustusjoukkueen koppiin. En tuntenut sieltä ketään.

Siitä eteenpäin olin A- ja B- junioreiden kanssa, sekä harjoittelin miesten edustusjoukkueen kanssa. Ensimmäisen kerran, kun minua pyydettiin edustuksen kesätreenirinkiin, kieltäydyin jostain syystä. Varmaankin, koska halusin pelata junnuissa. Sen aikainen miesten valmentaja Karo Kuussaari ei ilahtunut tästä ja vannoikin etten hänen aikakaudellaan pelaisi koskaan Hämeenlinnassa edustustasolla. No meni pari kuukautta, kun hän pyysi minua jälleen mukaan. Tunnettuja, tunnejuttuja. Siitä lähtien olin säännöllisesti mukana miesten kanssa.

Saarinen siirtyi TPS:n riveihin kesken pelikauden 15-16 ruotsalaisesta Onyxista. Kuva Anssi Koskinen

Tuohon aikaan oli sellainen trendi, etteivät edustuksen mukana olevat pelaa junioripelejä. Oltiin usein miesten penkillä istumassa. Sitä kautta minulle ei yksittäisiä otteluita lukuun ottamatta kertynyt älyttömästi junioripelejä. Minut oli kutsuttu Pohjola Cupiin, johon minua ei päästetty, koska meillä oli pudotuspeli Josbaa vastaan. Se oli kova paikka, koska halusin päästä juniorimaajoukkueeseen. Lopulta pääsin leirille takaportin kautta, kun Lasse Eriksson erään Pasilassa SSV:lle hävityn pelin jälkeen tuli kysymään, josko pääsisin paikkaamaan loukkaantunutta Petri Jalankoa. Sain itseni taisteltua kisajoukkueeseen. Nuo Sveitsin kisat eivät menneet kovinkaan hyvin, vaikka saatiinkin pronssia. Se ei ehkä ollut kovin ikäluokka. 

Ensimmäisen kolmen miesten kanssa vietetyn kauden aikana en päässyt juurikaan pelaamaan. Olin kuitenkin päässyt urheilulukioon, jossa valmentajanamme toimi Kuussaari. Pääsin sitä kautta antamaan näyttöjä aamuisin ja hiljalleen vastuu lisääntyi. Tein ensimmäisen liigamaalini pudotuspeleissä rankkareissa Josbaa vastaan, joskaan sitä ei lasketa tilastoihin. Ensimmäisen virallisen liigamaalini tein juuri 18- vuotta täytettyäni Iittalassa Markus Suntilan taakse.

Pääsin isompaan rooliin miesten joukkueessa siinä vaiheessa, kun Trackersista lähti todella paljon pelaajia pois. Meillä oli laiton jengi liigaan. Taisteltiin sarjapaikasta, mutta oli ennakkoon tiedossa, että putoaminen tulee. Putoamisen jälkeen pelasin kaksi kautta Divarissa. Joukkue pysyi hyvin kasassa putoamisen jälkeen ja tavoitteet nousta takaisin liigaan olivat suuret. Itsellä ensimmäinen näistä kahdesta sujui mukavasti, mutta nousua ei tullut ja halusin jäädä yrittämään vielä nousua. Toisella kaudella voitin Divarin pistepörssin, mutta joukkueena ei onnistuttu tavoitteessa. Minulla oli tuolla kaudella mahdollisuus lähteä kesken kauden loukkaantumisten runtelemaan Classiciin, mutta siinä vaiheessa näytti hyvältä, että voisin auttaa nostamaan kasvattajajengin takaisin liigaan. 

Tuon kauden jälkeen halusin uusia haasteita. Intti oli käyty, eikä ollut jatko-opiskelupaikkaa, joten oli hyvä mahdollisuus lähteä. Jostain tuli idea lähteä Sveitsiin Hämeenlinnasta ei paljoa oltu lähdetty ulkomaille, vaan joko Helsinkiin tai Tampereelle. Katsoin hieman sarjataulukkoa, missä voisi olla hyvä pelata. Sain hirveällä tuurilla itseni Grasshoppersiin. Timo Johansson lähti myös mukaan. Kausi Sveitsissä meni ok. Runkosarjassa ei oikein tullut pisteitä, mutta playoffeissa tuli onnistumisia. Vähän samaan tapaan, kuin viime kaudella. Hävittiin välierissä seiskapelissä Wilerille. Oltiin niin lähellä. Pääsimme sentään juhlimaan Cupin voittoa juuri ennen pudotuspelien alkua.

Sveitsissä valmentajana toimi edelleenkin joukkuetta valmentava Luan Misini. Hän ihaili siihen aikaan Barcelonan pelaamaa futista ja se näkyi harjoittelumetodeissa. Käytimme paljon eri kokoisia palloja ja muutenkin harjoittelu oli aika erilaista. Ehkä vähän eri tavalla toteutettuna ne olisivat olleet todella hyviä. Hänellä oli vahva näkemys ja uskon, että vuodet ja kokemus ovat kehittäneet häntä paljon. Hän laittoi ulkomaalaiset paiskimaan kovaa hommia.

Oli tosi lähellä, että olisin jäänyt sinne. Kim Nilsson tuli juuri seuraavalle kaudelle ja olisimme päässeet isäntäjoukkueena pelaamaan Champions Cupia. Päätin kuitenkin vielä kerran lähteä Hämeenlinnaan hakemaan liiganousua. Minulla oli samalla mahdollisuus hieman kokeilla siipiäni yrittäjänä ja löytää omaa juttuani siviilipuolella. Meillä oli todella hyvä joukkue ja saumat nousuun olivat hyvät. Pudotuspeleissä kuitenkin meille iski kova flunssa-aalto. Muistan pelanneeni paljon pakkia tuolloin. Hävisimme lopulta jatkoajalla Welhoille ja putosimme jatkosta.

Erään Grasshoppersissa pelanneen ruotsalaisen kautta sain idean lähteä Ruotsiin pelaamaan. Kävin muutaman joukkueen harjoituksissa. Päädyin Nyköpingiin, sillä olosuhteet ja sopimus tarjosivat parhaan paketin. Tuossa kohtaa eivät vielä hälytyskellot soineet, sillä kaikki oli viimeisen päälle. Lopulta itse arki oli kova pettymys. Treeneissä saattoi olla 8 pelaajaa ja en kokenut höntsäämistä parhaassa iässä mielekkääksi. Joukkue ei hävinnyt peliäkään ja nousi Allsvenskaniin. Olin kuitenkin joulutauolla tehnyt päätöksen lähteä.

Olin ollut jo aiemmin uralla Aki Vilanderin kanssa tekemisissä ja otin häneen yhteyttä kysyäkseni, olisiko mahdollisesti TPS:ssä paikkaa. Neuvottelut sujuivat todella nopeasti ja juuri ennen siirtoikkunan sulkeutumista joulukuussa 2015 siirryin Turkuun. Olen viihtynyt tuosta saakka täällä erittäin hyvin. Ensimmäisenä keväänä taistelimme raivokkaasti pudotuspelipaikasta ja se oli kova juttu. Siitä alkoi se Happee- putki ja koko ajan on menty eteenpäin.Täällä on ollut hyvä pelata.

”Turussa on ollut paras valmennus urallani”, kiittelee Saarinen. Taustalla näistä valmentajista Aki Vilander ja Jukka Ruotsalainen. Kuva Anssi Koskinen.

Turussa on ollut ehdottomasti paras valmennus urallani. Kaikki täällä minua valmentaneet (Vilander, Ruotsalainen, Kainulainen) ovat olleet seuralta hyviä valintoja. Vasta täällä olen ymmärtänyt mitä salibandy on. Se on ennen ollut enemmän sellaista joukkueen sytytysmeininkiä. Toki maailmakin on muuttunut myös valmennuksen osalta. Mutta esimerkiksi Ruotsin valmennusta ei voi edes verrata tämän kanssa. Sveitsissä olisi varmaan voinut saada vähän eri tavalla irti, jos olisi mennyt sinne hieman myöhemmin. Mutta pelin ymmärrys on tullut täällä ja se oli erittäin hyvä ratkaisu tulla tänne. On ollut kiva oikeasti oppia lisää ja uutta.

En ole pelaajana sellainen, jota tarvitsee lietsoa liekkiin. Olen enemmänkin analyyttinen ja ajattelen peliä viisikon kautta. Kuinka rakennamme sen kehyksen, johon jokainen pelaaja tuo omaa lisäänsä. Viisikon kehittäminen on antoisaa ja löydän pelistä aina jotain korjattavaa. Pidän vahvuutenani sitä, että ymmärrän peliä hyvin myös pelikentän ulkopuolella. 

Voisinkin nähdä itseni kenties jonain päivänä valmentajana. Se olisi kuitenkin ihan uusi ura ja se pitäisi aloittaa alusta. Vaikka pääsarjapelejä on paljon alla ja siitä olisi helppo lähteä valmentajaksi, niin se valmentajan polku pitäisi aloittaa alusta. Ensin junioreita jossain joukkueessa ja siitä eteenpäin. Mutta sitä pohditaan sitten, kun peliura on ohi. Olisi se kuitenkin ihme, jos minusta ei jossain vaiheessa sellaista tule.

Olen muuttanut salibandyn perässä paljon, joten voisi varmaan sanoa, että pidän lajista todella paljon. Lapsena haaveilin ammattijalkapalloilijan urasta. Se ammattilaisuus ei tässä lajissa ole mahdollista, mutta olen tykännyt tehdä tätä. Olen priorisoinut asiani sen lajin mukaan. Haluan katsoa mihin saakka riittää. Erityisesti viimeiset kolme vuotta olen tehnyt hommia niin hyvin kuin pystyn. En halua, että jää mitään jossiteltavaa tai että jäisi yrityksestä kiinni.

Saarinen oli viime kevään pudotuspeleissä liekeissä © Anssi Koskinen — www.twitter.com/ansik

Isoimmat tavoitteeni urallani ovat nyt lähitulevaisuudessa ja mestaruuden voittaminen täällä Turussa. Se on mielestäni erittäin realistinen tavoite. Toki joskus olen elätellyt myös ajatuksia maajoukkueesta ja isommista pistemääristä, mutta se ei ole enää realistista. Joukkueen tavoitteiden kautta mennään. Kohti vähän parempaa ja kohti onnistumisia. 

Sami Saarinen #28