Omin sanoin -juttusarjassa tepsiläiset avaavat omaa taustaansa suuremmalle yleisölle. Ääneen pääsee pelaajat, mutta myös muut tärkeät toiminnan mahdollistajat. Tällä kertaa vuorossa on miesten liigajoukkueen Joonas Koskinen.
Salibandyn pelaaminen alkoi Vahdolla, kun olin 5-vuotias. Joukkue oli Team-17. En nyt muista oliko se salibandykerho, vai mikä, johon ensimmäisen kerran menin. Isäni vei minut sinne ja siitä se lähti. Aina tuosta päivästä saakka salibandy on ollut päälaji. Tietenkin mukana on ollut muitakin lajeja, mutta sivuosassa. 22 vuotta on siis jo salibandya takana. Se on aika pitkä aika.
Meillä oli Vahdolla hyvä joukkue. Olimme Länsirannikolla kärkiporukka, vaikka lopulta aina hävittiinkin TPS:lle. Pari kertaa viikossa treenattiin parkettialustalla liikuntasalissa, jossa ei ollut laitoja. Se oli hauskaa aikaa. Pelasin siellä 14- vuotiaaksi asti, kunnes TPS teki tasojoukkueet. Meitä lähti Perttu Kytöhongan houkuttelun perässä muistaakseni 6 pelaajaa. Oli lopulta ajan kysymys, että Vahdon joukkueemme hajoaa ja siirto muutenkin luonnollinen seuraus. Olen näistä tulijoista viimeinen, joka seurassa vielä pelaa. TPS-yleisölle tuttuja nimiä lienevät jääkiekkoakin pelannut Krister Mähönen, Juuso Pietilä (55 ottelua TPS:n liigamiehistössä ja U19 MM-kulta) ja Sampo Hautala.
Palloseuraakin on siis tullu edustettua jo 13 vuotta. Miesten edustusjoukkueessa minulla on menossa 9. kausi. Pitkään on siis tätäkin seuraa edustettu. Tämän kauden joukkueessa on paljon tuttuja useiden vuosien takaa. Välillä he ovat käyneet muualla ja tulleet sitten takaisin.
Junnuissa menestyttiin aika hyvin. Voitettiin C-ikäluokan Suomen mestaruus. Mestaruutta edeltävä kausi oli minulle ensimmäinen seurassa. Tuolloinkin päästiin finaaliin, mutta hävittiin se peli keskeytyksellä. Yksi muisto tuosta on, että pelasin SM-lopputurnauksen kipsi kädessä.
Sain junioreissa hyvin vastuuta, mutten koskaan ollut kummoisempi junnutähti. Olin mielestäni silloin sellainen peruspelaaja. Sitä olen myös edelleenkin.
Pääsy edustusjoukkueeseen tuli hieman yllättäen. Kaudella 2010-11 treenasin miesten mukana pari kertaa viikossa, tosin en sillä kaudella tainnut pelata peliäkään. Liigadebyytti tuli seuraavalla kaudella pelissä Loviisan Toria vastaan. Nyt ajateltuna, noina vuosina pääsy edustusjoukkueen kokoonpanoon oli helpompaa, kuin nyt. Joukkueen rosteri ei ollut ehkä niin kova, mitä se nyt on. Edustusjoukkueeseen pääsyn ei olisi varmaan pitänyt olla niin helppoa. Joukkue oli toisaalta muutenkin hyvin nuori. Ihan 18-vuotiaita taisi olla 7. Samoihin aikoihin mukaan tuli Miko Kailiala, Ville Hirvisuo, Juuso Alin, Tino Salminen ja Henri Alho muutamia mainitakseni.
Nyt tilanne on todella erilainen. Meidänkin ryhmässä on nuoria pelaajia, muttei 18-vuotiaita. Eikä tähän ryhmään pääse yhtä helposti mukaan, kuin tuolloin. Silloin riitti, että treenasi ja pelasi omalla tasolla. En siis ole joutunut kapuamaan edustukseen niin kivistä tietä. Nykyisin näytönpaikat pitää käyttää edukseen, ja sekään ei välttämättä riitä.
Pelasin junioreissa paljon puolustajana ja sillä tontilla pelasin myös ensimmäisen liigakauteni. Teemu Varis nosti minut hyökkääjäksi. Itselle ei pelipaikalla oli niin väliä. Puolustajana on tullut pelattua paljon ja se on hyvin erilainen pelipaikka. Siinä näkee peliä niin eri tavalla. Pitää osata lukea kenttää vähän laajemmin. Mutta pelipaikalla ei tosiaan ole niin paljoa merkitystä. Jos Pertulta nyt kysyttäisiin, hän pistäisi minut puolustajaksi.
Oma ura liigajoukkueessa on ollut suhteellisen tasapaksua. Sellaista isoa breikkaamista tai piikkiä ei ole vielä tullut. Yksi syy tälle on varmaan ollut siinä, etten ole välttämättä ollut helpoin pelaaja. Olen ollut tulisieluinen ja helposti hermostuva pelaaja. Se on näkynyt typerinä jäähyinä ja turhautumisena. Se puoli on kehittynyt paljon ja enää en hermostu vastustajalle siitä, ettei oma peli kulje. Aina olen tiennyt osaavani pelata, mutta pään kestämisessä on ollut työstämistä. Pään pitäminen kylmänä on ollut vuosien aikana iso työmaa. Ikä on tehnyt tässä hyvää. Se on onneksi iän mukana kehittynyt. Muuten suorittaminen on ollut varsinaisen tasaista, ihan pisteidenkin valossa. Tietenkin eri pelipaikoilla pelaaminenkin on vaikuttanut ja lisäksi olen pelannut useissa eri koostumuksissa.
Vuosien saatossa seura on mennyt todella paljon eteenpäin. Kyllä ennenkin hoidettiin asioita ihan hyvin, mutta on siinä iso ero nykypäivään verrattuna. Ne putoamiskarsinnat olivat varmaan aika ymmärrettävä seuraus sen ajan toiminnasta. Siitä on menty paljon ylöspäin, ollaan oltu aina pudotuspeleissä ja viime kaudella saatiin vihdoin se mitali. Pohjalla käyminen teki varmaan monessa suhteessa ihan hyvääkin. Kasvoimme siinä yhdessä paljon. Nyt sitä ymmärtää missä tilanteessa oltiin silloin ja missä tänään. Oli hyvin tärkeää säilyttää se tärkein asia, eli Tepsin liigapaikka. Se oli iso juttu ihan turkulaistakin salibandya ajatellen. Seuran kasvua on ollut hieno seurata vierestä.
Historiallista mitalikautta jouduin seuraamaan sivusta. Loukkaantuminen oli ikävä juttu. Polvi meni alkusyksystä, kun eturistiside ensin repesi. Yritin päästä vähän ajan päästä uudelleen mukaan, mutta se päättyi siihen, kun ristiside meni ihan poikki. Kausi olisi mennyt ohi, vaikka olisin mennyt leikkaukseen jo alkusyksystä, joten siksi pyrin kauden aikana takaisin kentälle. Se ei olisi ollut pois tästä kaudesta joka tapauksessa. Kuntoutuminen meni hyvin ja oli tärkeää päästä takaisin pelikuntoon. Mutta joo, lienee ilmiselvää, ettei ollut herkkua seurata yhtä vuotta peliä katsomosta.
Salibandyn ohella teen sähköhommia. Totta kai siviilityön ja tavoitteellisen kilpaurheilun yhdistäminen ei ole aina helppoa. Sitä jaksaa, kun tykkää pelistä ja rakastaa siitä mitä tekee. Pitää joka päivä todistaa olevansa huippupelaaja, vaikken sitä toisaalta vielä koskaan ole todistanut. Jokapäiväinen työnteko on se tärkeä juttu. Tuossa pelaa sellaisia pelaajia, kuin Kailiala ja Mikko Hautaniemi, joiden kanssa taistelen pelipaikasta. Yritän heiltä ottaa mallia, miten he tekevät asioita. Sellainen on tärkeä juttu tässä lajissa. Joka päivä sitä rakastaa tätä lajia, vaikka onkin myös niitä päiviä, kun väsyttää. Ne eivät kuitenkaan koskaan ole olleet minkäänlainen ongelma.
En tiedä onko se tämä kausi, ensi kausi, tai joku muu kausi. Mutta se breikkaaminen tulee vielä ihan varmasti. Pelillisistä asioista se ei ole kiinni. Omalla kohdalla se on ollut enemmän muista tekijöistä kiinni. Peliuraa on vielä jäljellä. Kauan on pelattu, mutta vielä ei olla perillä. Vielä tulee se päivä, kun lyön läpi. Sitä kohti kuljen ja harjoittelen päivittäin.
– Joonas Koskinen #72