Salibandyn erilaiset maailmat

Maanantai 10.3.2008 klo 16:18 - Joni Sjöström

Pelattuani 8 vuotta salibandya miesten/poikien sarjoissa hyvä ystäväni Tommi Mattsson pyysi minua vierailulle hänen valmentamansa joukkueen treeneihin. Mattsson valmensi TPS:n naisten kakkosta ja tarkoitukseni oli tulla lähinnä katsomaan ihan vain uteliaisuuttani.  Mattsson sai pyydellä minua useammankin kerran, sillä jotenkin en vain osannut arvostaa sitä vastakkaisen sukupuolen salibandyn pelailua kovinkaan korkealle.

Onneksi päätin kuitenkin talvella 2006 käydä katsastamassa tilanteen eräänä sunnuntai-iltana. Pelaajia oli paikalla juuri ja juuri kahden viisikon verran ja maalivahdeista ei ollut tietoakaan. Naiset lähtivät aluksi tekemään ihan perus-kahdeksikkoa ja muita yksinkertaisia vetotreenejä. Vasta siinä vaiheessa sain ensimmäisen kerran käsityksen, että minkä tasoisia ovat alemman sarjatason naispelaajien laukaukset. En ollut ikinä ennen nähnyt naisia pelaamassa salibandyä ylipäätään missään, joten olin aika ihmeissäni heti alusta alkaen.

Kun treenit lähenivät loppuaan, niin oli peliosuuden vuoro. Mattsson vihelsi pelin käyntiin ja noin parin minuutin pelailun jälkeen kysyin häneltä, että: ”Mitä varten noi ei juokse täysillä? Eiks niitä kiinnosta vai?”. Siitä ei missään nimessä ollut kyse, vaan peli oli yksinkertaisesti vain niin paljon hitaampaa, kuin mihin olin miesten sarjoissa tottunut. Vasta nyt aloin ymmärtää, että mitä on naissalibandy.

Käytyäni muutaman kerran Mattssonin mukana seuraamassa naisten treenejä, päätin aloittaa joukkueen kakkosvalmentajana kesällä 2006. Tarkoitukseni oli käydä paikalla niin paljon kuin mahdollista, eli aina kun omat treenini eivät menisi päällekkäin.

Elokuussa 2006 putosi kuitenkin melkoinen pommi taivaalta, kun Mattsson ilmoitti muuttavansa opintojensa perässä Ouluun. Pian järkytyksen jälkeen ryhdyin ajattelemaan, että mitäs tämän valmennuksen kanssa nyt sitten tehdään. Kuka tulee valmentamaan Tepsin naisten kakkosta? Noh, eipä mennyt kovinkaan kauaa, kun minut nimettiin vastuuvalmentajaksi ja Mattsson olisi joukkueen mukana vielä kuukauden verran ennen muuttoaan Ouluun. 

Syyskuussa 2006 koitti minun vastuuvalmentajakauteni ilman apuvalmentajia. En oikein tiennyt vieläkään, että mitä naisille pitää opettaa tai mitä niille uskaltaa sanoa. Olin kuullut junnuvuosien valmentajaltani Pasi Haavistolta, että naispelaajat kyseenalaistavat kaiken mitä sanot ja he saattavat jopa itkeä, jos kiroilet heidän kuullen treeneissä. Syksyllä 2006 mietin monesti, että mihin olenkaan ryhtynyt… 

Lyhyen kuherruskuukauden jälkeen sarjapelien alku lähestyi. Opettelimme puolustuspelaamista, avauspeliä ja karvaamista. Mieleeni palaa usein eräs treenikerta, jossa opettelimme karvauspelaamisen saloja:

Olin painottanut monta kertaa, että emme karvaa maalin takaa, vaan hieman alempaa. Niinpä kerran treeneissä peliosuudessa irtopallo ajautui kulmaan, jota kohti juoksi ensimmäisenä hyökkääjä ja häntä selvästi jäljessä vastapuolen puolustaja. Tämä hyökkääjä kuitenkin pysähtyi paikalleen pari metriä ennen saapumistaan pallon luokse ja puolustaja, joka oli hyökkääjää selvästi jäljessä, tuli ja otti pallon ja jatkoi peliä eteenpäin. Tämän jälkeen kysyin tältä pysähtyneeltä hyökkääjältä, että: ”Minkä ihmeen takia sä pysähdyit etkä ottanut sitä palloa?” Vastaus oli, että ”Sähän sanoit, että maalin taakse ei mennä!”. Niinpä… 

Pidin tosiaan monia asioita itsestään selvinä, kun olin jo niin monta vuotta salibandya pelannut. Kaikilla valmentamillani naispelaajilla ei esimerkiksi ollut hajuakaan, että mitä tarkoittaa maskissa oleminen/maskipelaaminen. Pikkuhiljaa aloin kuitenkin päästä paremmin ja paremmin mukaan naispelaajien ajatusmaailmaan. Aloin ymmärtää miksi he tekevät tiettyjä asioita kentällä ja toisaalta miksi taas eivät. Suuri kiitos kuuluu myös pelaajille, jotka ottivat hyvin vastaan keltanokkavalmentajan, joka oli varmasti välillä pahastikin hukassa kentän laidalla.

Alemman sarjatason mies – ja naissalibandyn yksi eroavaisuuksista on myös täsmällisyys treenipaikalle saapumisessa. Pelatessani kaksi kautta Phantomsin miesten 3.divisioonajoukkueessa tapana oli olla aina hyvissä ajoin paikalla ennen treenien alkua. Ensimmäiset saapuivat paikalle puolisen tuntia ennen treenien alkua ja viimeisetkin viimeistään 10 minuuttia ennen vuoron alkua. No, naisten kakkosen suhteen tilanne oli hieman erilainen. Olen nyt jo alkanut pikkuhiljaa tottua siihen, että naiset tulevat treenipaikalle aivan viimeisellä minuutilla ja viimeisiä saa aina huudella kentän puolelle vuoron jo alettua. 

Se mikä minut on yllättänyt ehkä eniten, on se, että naiset ovat todella innokkaita ja halukkaita oppimaan koko ajan lisää ja lisää tästä mahtavasta lajista nimeltä salibandy. Olen todella paljon tykännyt heidän sitoutumisestaan heidän valitsemaansa harrastusta kohtaan.

Toinen valmentajavuoteni on viimeisiä pelejä vaille valmis ja nyt onkin syytä ryhtyä jo miettimään tulevaa. Valmensinpa ensi kaudella missä tahansa, oli se sitten poikien, tyttöjen, miesten tai naisten joukkue, niin yksi asia on varma: Nämä kaksi vuotta ovat kasvattaneet minua todella paljon ihmisenä. Olen nyt monta kokemusta rikkaampi. Nyt osaan arvostaa erittäin korkealle myös ne naiset, jotka uhraavat muutaman illan viikossa salibandylle. 

Joni Sjöström

Kirjoittaja on TPS N2-joukkueen vastuuvalmentaja